Käytämme evästeitä (cookies) käyttäjäkokemuksen parantamiseksi ja käyttötilastojen keräämiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt evästeiden käytön.
Lue lisää

x

Anni Kytömäki ammentaa inspiraatiota kirjoihinsa luonnosta

12.08.2017 12:00

Marko OjalaKirjailija Anni Kytömäki löysi luontokartoittajan opintojensa kautta reitin maailmaan ja ihmisluontoon. Nyt hän ei haluaisi edes puhua luontosuhteesta, sillä "elintoimintojensa kautta ihminen on niin saumattomasti osa luontoa, että erillistä "luontosuhdetta" ei voi olla".

Ennen kuin minusta tuli kirjailija, opiskelin luontokartoittajaksi ja hierojaksi. Opinnot avasivat reitin sarojen ja sammalten, lintujen ja lumijälkien, sienten ja monien muiden elävien maailmaan – ja myös ihmisluontoon, ihomme alle. Oli hienoa vähitellen hahmottaa, mistä maailma koostuu. Sittemmin olen kirjailijana pyrkinyt kiteyttämään jotain siitä, miltä maailma tuntuu. Romaani tarjoaa muodon, jossa pystyn luontevimmin käsittelemään tätä kysymystä.

Sanat ovat minulle tärkeitä. En nykyään haluaisi enää puhua luontosuhteesta, sillä käsite johtaa harhaan; elintoimintojensa kautta ihminen on niin saumattomasti osa luontoa, että erillistä "luontosuhdetta" ei voi olla. Retkeillessä tämän huomaa varsinkin silloin, kun nälkä, jano tai väsymys alkaa himmentää kokemusta. Emme pysty väistämään luontoa itsessämme.

Ihmisten ilmoilla elämä on helppoa, mutta lähtemällä välillä pois saavuttaa iloa, jolle en ole löytänyt korviketta kirjallisuudesta, elokuvista tai musiikista, vaikka niistä nautinkin. Luonnon hyviä vaikutuksia ei tarvitse edes jahdata kaukaa – minäkään en ole mikään eränkävijä. Yhä useammin miellän, että maailma avartuu sitä laajemmaksi, mitä lähemmäs katsoo. Kodin viereisestä metsästä saattavat löytyä suurimmat yllätykset, sillä niitä ei osaa ennakoida.

Tätä nykyä retkeni suuntautuvat taajaan kivien ja kallioiden luo. Kansanuskomuksen mukaan metsässä kulkijan tulee aina levähtää puuhun nojaten, sillä kivi on kuollutta ainetta. Minä kuitenkin koen kallioiden äärellä rauhaa, joka antaa askeliin uutta voimaa. Ikivanhojen, äänettömien kivien rinnalla ihminen on myönteisellä tavalla pieni: osa sukupolvien ketjua, joka on virrannut saman kallioperän yli jo satojatuhansia vuosia.