Käytämme evästeitä (cookies) käyttäjäkokemuksen parantamiseksi ja käyttötilastojen keräämiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt evästeiden käytön.
Lue lisää

x

Elli Toivoniemi tekee elokuvia ja rakastaa kaukomaiden ja kotikulmien luontoa

26.01.2017 16:15

Elli Toivoniemi on helsinkiläinen elokuvatuottaja-ohjaaja. Hän on tuottanut useita kansainvälisesti menestyneitä elokuvia, ja hänen töihinsä lukeutuu muun muassa Oscar­-ehdokkaana olleen lyhytelokuvan Pitääkö mun kaikki hoitaa? Monessa mukana oleva Toivoniemi on toiminut myös Savonlinnan kansainvälisen luontoelokuvafestivaalin (SINFF) taiteellisena johtajana. Helsingin Keskuspuiston kupeessa asuva Elli arvostaa niin kaukomaiden kuin kotikulmienkin luontoa. 

ElliNyCV2"Olen identiteetiltäni vahvasti kaupunkilainen, vaikken ihan paljasjalkainen helsinkiläinen olekaan, olen asunut ja elänyt merkittävän osan aikuisvuosistani kantakaupungissa. Suhteeni luontoon ammentaa kaupunkilaisuudesta. Helsinkiläisyyden parhaimpia puolia on nimenomaan luonto. Toisin kuin suurimmassa osassa eurooppalaisia pääkaupunkeja, Helsingissä luonto on osa kaupunkia ja kaupunki osa luontoa. On merkittävää, että kaupungissa on sekä metropolin palveluita että kaikkien tavoitettavissa olevia, luonnontilaisia alueita ja ajanviettopaikkoja.

Helsingin saaristo ja rannikko ovat uskomattoman kauniita ja eksoottisia globaalistikin katsottuna. Minulle on luonto on hyvin oleellinen, päivittäinen asia, vähän samalla tavalla kuin aamukahvi tai ratikkamatka. Luonto ei ole ”jossain tuolla”, vaan koen sen olevan tässä ja osa itseäni, jotain jota ei voi kokonaan ulkoistaa tai poistaa ihmisestä, sillä se on osa ihmisyyttä.

Luontokokemukseni ovat enimmäkseen arkisia ja päivittäisiä. Tärkein niistä on kävely. Kävelen paljon, olen aina kävellyt. Hahmotan ympäristöä, maantiedettä ja ilmastoa mieluiten ja parhaiten kävelyn kautta. Jalkaisin tutkiminen on hyvin konkreettista ja ajatuksia herättävää. Siten voi ajatusmatkustaa kauas historiaan ja tulevaisuuteen: miten paikat ovat muokkautuneet ja muuttuneet vuosien saatossa, millaista eläimistöä ja kasvistoa muodostuu uudisalueiden ympärille ja niin edelleen.

Toinen päivittäinen luontokokemus on pihapiirini puut ja niiden elämä. Asun pienkerrostalon ylimmässä kerroksessa, jonka kaikista ikkunoista ja parvekkeelta näkyy vanhoja puita. Lähimpänä suuri kuusi, jossa asuu kymmeniä eläimiä, erilaisia lintuja ja oravia ainakin. Kesällä saatan istua useamman tunnin kirjan kanssa parvekkeella, samalla seuraten lintujen monimutkaista ja kiinnostavaa elämää. Kantakaupunkilaisena on ollut myös totuttelua uuteen luonnonläheisempään asumiseen Helsingin suurimman metsän vieressä. Linnut hakeutuvat parvekkeelle pesimään, keittiössä asustaa milloin hämähäkkejä, milloin yöperhosia ja sääskiä.

Kolmas arkinen luontoilu elämässäni on meri. Hakeudun meren läheisyyteen aina kun se on mahdollista, joko terassille, kävelylle, puistoon istumaan, veneilemään tai kavereiden luo saareen. Horisontti rauhoittaa ja virkistää. Meri herättää minussa paljon kunnioitusta, jopa pelkoa. Sen äärettömyys ja merkitys kaikelle elämälle tuntuu lohdulliselta.

Merien huono tila ja ihmisen käsittämättömät teot merten ekosysteemeille ahdistavat. Kerran ahdistus aiheutti ihan fyysistä kipua: mennessäni snorklaamaan Thaimaan-lomallani tulin katumapäälle siitä, että olin menossa lähelle herkkiä koralleja, ja ajattelin etten saisi olla siellä. Olin juuri kuullut, että yksi isoimmista syyllisistä korallien tuhoutumiseen on aurinkorasva, jota snorklailevat turistit ihostaan vesiin liuottavat.

Järkeilin asian niin, etten sitten laittanut aurinkorasvaa ollenkaan, ja koetin pysytellä varjossa. Illalla olin todella pahassa kunnossa, kaikkialta palanut ja sairaalareissu ei ollut kaukana. Aloeverakylpy pelasti sillä kertaa. Se sai miettimään omaa suhdetta luontoon ja kuluttamiseen todella. Mihin saa mennä, ja miten oikeutan omat eksoottiset luontokokemukseni ylipäänsä.

Rakastan matkailua, ja suurimpia haaveitani on matkustaa maailman ihmeellisimmissä luontokohteisssa. Samaan aikaan en ole lainkaan varma, onko ihmisellä oikeutta käydä koskemattomissa paikoissa, tai ylipäänsä paikoissa, joihin haluaa mennä vain oman kokemuksensa takia, vaikka se olisi luonnolle haitallista.

Ristiriitaisuutta lisää se, että uskon että kokemuksellisuus edistää oppimista ja ymmärrystä, ja sitä kautta tasa-arvoa ja hyvinvointia, niin ihmisten kuin ympäristönkin. On paljon helpompi ymmärtää ja edistää orankien suojelua, jos on nähnyt joskus nähnyt sellaisen. Kokemus ei välttämättä vaadi aina fyysistä läsnäoloa, myös esimerkiksi elokuva tai taide ylipäänsä voi muodostaa yhteyden ja lisätä ymmärrystä uutta ja tuntematonta kohtaan. Elokuva onkin neljäs, ja itselleni tärkein tapa sekä ilmaista että vastaanottaa kokemuksia ja näkemyksiä arkeni ulkopuolisista todellisuuksista.

Unelmien Luonnon päiväni on lempeä, leuto ja raikas päivä, jolloin autot jäävät parkkiin ja digilaitteet kotiin, kauppojen ovet kiinni ja ihmiset menevät yhdessä koko päiväksi ulos, kävelemään, makoilemaan, lukemaan, pelaamaan, uimaan, keskustelemaan, piirtämään ja kirjoittamaan, tanssimaan, laulamaan, tekemään ruokaa luonnosta keräilemistään ravinnosta nuotiolle. Sellainen päivä, että antaisimme luonnon ja ihmisten hengähtää jatkuvasta kulutuksesta ja todella keskittyä siihen, miltä ruoho tuntuu jalkojen alla ja miltä kuulostaa heinäsirkan siritys. Haluaisin viedä luontoon satavuotiaan Suomen kunniaksi kenet vain, jolla ei ole syystä tai toisesta oikeutta, pääsyä, rahaa tai vapautta valita luontokokemusta.".