Käytämme evästeitä (cookies) käyttäjäkokemuksen parantamiseksi ja käyttötilastojen keräämiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt evästeiden käytön.
Lue lisää

x

Runoilija Heli Laaksonen löysi paikkansa maalta ja haaveilee kuhankeittäjän bongaamisesta

14.06.2017 13:00

Kuva: Miikka Lappalainen


Luantosuhret o vaikkia selittä. Harvemmi on kysytty ”Millainen on suhde sydämeesi?”, vaik kysymykses o sama asia, yht ittestäs selvä ja erottamaton. Jos mailm muuttuis semmoseks, et kauppakeskukse rajat olis elinpiirin rajat, mun elämäni jäis lyhkäseks, eikä yhtä surettais.

Kuva: Miikka Lappalainen

Olen asunu Turun lähiös, Uurenkaupunkin kerrostalois, pääkaupunkin ytimes, Laitlan laitamil - ja nyy seittemät vuat Rauman Lapis, umpimaaseurul, kyläs, misä talviyän ei kuulu mittä. Ei kaukasimman kantatiän huminaka. Luantoelämyksi tule sitä helpommi, mitä enemmä o omis oloissas, mitä vähemmäs melus, valosaastees, mainosryäpys, ihmisvilinäs, koneitten kohinas. Ko ei tartte pittä suajapanssarei pääl eikä sulkke aistejas liialt tulvalt, ne elpyvä. Silm tarkenttu, korv herkisty, nokka haista. Piäniki o merkitykselline, suurt ei kaippa eikä kestäiskä.

Mustviinimarjan leht, nuuuuh. Fasaanin kuparin-kukertava sotisopa päivänliljapenkis. Tilhi kilise pihlajas tiltiltiltiltil. Öisel pyäräretkel metän helmas ryntäs peura nii lähelt polun ylitte, et tunsin ilmavirran naamal, haistin turkin väkevä haju. Kolm joutsent ol lennol viivasuaran mettäautotiän yläpualel, siipie ittevarma humina ainut ään mailmas. Nurkist noukituist nokkosist laitan sämpyli, pääl juur noussut ruahosipula - talv o ohi, me ollan kaik elos, maa ja mää!

Luantounelmi o akkuna al, mut on niit viäl jäljelläki. Et näkis oikian kuhankeittäjän! Et pääsis antarktikan kattoma. Et oppis piirtämä kuvast kattomat akileijan. Et hippiäinen kesyntyis, tekis pesän meijä itsenäisyyskuusse ja kävis iltapäiväkaffel esittelemäs poikases.

Ulkomail kirjailijareisuil ain anon pääst mettä. Paikalliset isännät o ihmeissäs: ei täsä lähel ol mittän kansallispuistoi. Mutku emmää sitä tarkottanu, tavallist mettä vaa! Lähren omil teilleni sala. Hotellin takan o jättömaa, kaupunkimettä, puisto ainaki, sin siimekse mää olen hiippaillu. Löytäny unkarilaissi jättikäpyi, bulgarialaissi rotkoi, papukaijoi belgialaisis lehmuksis, ruusui marraskuises Latvias.

Vaik mul ittelläni o Luonnon päivä ain, miälelläni muistan siit erikses mailmankaikkeut kiittä ja juhli nimikkopäivi. Ja tiätyst jaka näit etten tullei elämyksi muittenkin kans. Se vissi o lähettilään tehtävä: kuljetta luannon postittami lähetyksi ihmiste ilmoil.

Olen tiätyst luanto ittekki, joka vuas sen kirkkammin käsitän. Omenpuut pihas sammaloittu, vähenttä kukkimist, vääntäytty valokuvauksellisil mutkil. Mun käytetyt nivelet narise, silmät ei juur nää lähel eikä kauas, muisti harvene. Mut mää olen omenpuu.