Käytämme evästeitä (cookies) käyttäjäkokemuksen parantamiseksi ja käyttötilastojen keräämiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt evästeiden käytön.
Lue lisää

x

Runoilija Pauliina Haasjoki haastaa ihmiset vaihtamaan horisonttia: katsomaan lähiluontoa ja sen tilaa sekä välillä samoamaan kauas koskemattomaan

29.07.2017 08:30

Tommi NuopponenRunoilija Pauliina Haasjoki muistuttaa, että luontoa on kaikkialla ympärillämme ja siitä on pidettävä huolta. Luontoa löytyy niin moottoriteiltä ja teollisuusalueilta, kuin erämaista ja omalta iholtamme. "Luonto ei ole luovuttanut yhdestäkään paikasta maapallolla, vaan pintaa peittää kaikkialla sama elämä." 

On nautinnollista, kiehtovaa ja haastavaa kulkea luonnossa, se on selvä. Mutta miten kauas pitää mennä päästäkseen sinne? Monet luontoa rakastavat etsivät paikkaa, jossa ei kuulu ihmisliikenteen ääniä, ei näy ihmisen rakennelmia, ilmassa ei tunnu koneista päässeitä aineita, maa ei näytä koneilla muokatulta. Olennot toimivat samoin kuin olisivat voineet toimia satatuhatta vuotta sitten, ja kuvan voi rajata niin, ettei näy siinä edes itse. Tämä kokemus on kaunis. Siinä voi olla passiivinen, vuorovaikutuksessa, siinä voi nähdä elämän, joka on itsestä riippumatonta.

Pitää silti varoa, ettei rakastu koskemattomaan luontoon niin että unohtaa ihmisen kosketuksen ja ihmisen koskettaman. Luonto ei ole luovuttanut yhdestäkään paikasta maapallolla, vaan pintaa peittää kaikkialla sama elämä. Kaupunki, moottoritien ramppi tai teollisuusalue ei ole siirtynyt ihmiselle, ja siellä kuten muuallakaan yksikään eliö ei juurru, kasva tai liiku ilman syitä tai ilman seurauksia. Kaikkialla on lähimmäisiä elämässä ainoata elämäänsä, eikä Vantaanjoki kestä kaljakellunnasta jäänyttä styroksi- ja alumiinilauttaa yhtään sen paremmin kuin mikään erämaajoki; helsinkiläisten lokkien tai kalojen vatsat eivät pysty sulattamaan tupakannatsoja.

Siksi haaste on tämä: yhtenä päivänä mennä niin syvälle että eksyttää ihmisen ja melkein
itsensäkin, ja toisena päivänä avata silmät sille luonnolle, joka ei ala kotiovelta vaan vielä lähempää, omasta kehosta.

Pauliina Haasjoki on niittänyt kriitikkojen ja lukijoiden kiitosta runokokoelmistaan. Viimeisimmässä Planeetta-teoksessa kuvataan nimensä mukaisesti Maa-planeetan luontoa ja maisemia. Samalla myös peilataan miltä Suomen luonto näyttäytyy, kun sitä katsotaan toiselta mantereelta:

”Täällä puut eivät koskaan tuoksu sillä tavalla paahtuneesti
kuin männyt kuivalla kankaalla saaristossa siellä missä
kerran jonain kuumana kesäpäivänä
ja siellä se on pieni meri, vuorovedetön, vähäsuolainen.
Kalliot eivät täällä milloinkaan samalla tavalla uurtuneina
tai sileinä kohoile luodoiksi ja kareiksi
pienen, sileän, sammalenvihreän levän keskeltä.
Täällä on harvoin tyyntä ja sillä tavalla
vaaleanpunaista kuin niillä harmailla luodoilla.
Pehmeitä järviä, joissa vesi on makeaa ja lämmintä ja irtoaa
käden tai airon kauhoessa leveinä silkkisinä kaistaleina,
täällä ei ole.” (Planeetta, Otava, 2016)