Käytämme evästeitä (cookies) käyttäjäkokemuksen parantamiseksi ja käyttötilastojen keräämiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt evästeiden käytön.
Lue lisää

x

Hyinen tarina itsensä ylittämisestä

Luonnonvoimaa-blogissa tarinoi tänään Heli, joka ylitti itsensä pulahtamalla jääkylmään veteen. Lue kuinka Heli uskaltautui jääkylmän veden syleilyyn ja katso videolta, miten hyinen uimareissu sujui!

”Mä en pysty tähän.”

Olen jo nilkkoja myöten hyisessä Kuusijärvessä, mutta varpaita ja jalkateriä kipristää niin, että on tehtävä täyskäännös laiturin portaissa saunan suuntaan.

Hipsin takaisin saunan lämpöön. Muutaman kymmenen askeleen matkalla saunalle ehdin jo hieman surra sitä, että uhmakkaalla asenteella ”minähän teen tämän, ei se nyt niin kylmää voi olla” ei päässytkään veteen asti. Mitähän ne nyt kotonakin sanoo. Ei minusta ollutkaan talviuintiin, vaikka ehdin jo mainostaa isoon ääneen että tänään muuten menen ensimmäistä kertaa avantoon pulikoimaan ja how cool is that.

Kuva: Metsähallitus / Jukka-Pekka Ronkainen

Saunan lauteilla tapaan Maijan ja muita talviuintikonkareita. Ei kuulemma saa tulla hysteeriseksi. Ei saa alkaa kiljumaan eikä hyperventiloimaan. Ei keskittämään ajatustaan siihen, että hyistä se vesi on. Juu, joogassa olen käynyt ja siellä oppinut keskittämään ajatukseni liikkeeseen.

Minua kehotetaan toimimaan avannossa samoin. Voi kuulemma vaikka laskea kymmeneen, keskittää ajatuksensa liikkeen lisäksi laskemiseen. Kylmyyden tunne jää toissijaiseksi. Kuulemma. 

Näillä eväillä hipsin takaisin järvelle. Missioni päästä talviuinnin saloihin kiinni on saavuttanut jo miestensaunankin talviuimarit. ”Tsemppiä”, huikkaavat karaistuneet avannosta nousijat.

Kuva: Metsähallitus / Jukka-Pekka Ronkainen

Olen taas portailla ja varpaita kipristää. Otan portaissa askeleen alemmas ja vielä kaksi lisää. Liike. Liike. Mitä siitä liikkeestä sanottiinkaan?

Heittäydyn veteen ja tuntuu että koko keho jähmettyy, mutta ennen kuin huomaankaan, sammakkotyylinen liike on vienyt minua usean metrin eteenpäin. 

Kamalaa, kamalaa. Mitä minä täällä teen ja miten minä pääsen täältä takaisin ylös, kun kaikkia raajoja paleltaa niin vimmatusti. Vielä yksi vetävä liike ja olen takaisin portailla. Tossut, missä tossut? Pyyhe, missä pyyhe? Silmänräpäyksessä huomaan seisovani laiturilla ja hehkuttavani kuinka nyt onkin taivaallinen fiilis. Euforinen tunne valtaa kehon eikä pyyhekään tunnu enää kovin tarpeelliselta. Paleltaa monin verroin vähemmän kuin niinä lapsuuden kesäpäivinä kun vakuutti vanhemmille huulet sinisenä, että ei palella yhtään.

Kuva: Metsähallitus / Jukka-Pekka Ronkainen 

Saunassa uudet talviuimarituttavani kertovat, että ovat käyneet Kuusijärvellä vuosia. Vuosikymmeniä. Ei ole aina tarvittu edes saunaa, kun avannon kutsu on käynyt. Kylmä koppi veden rajassa on saanut riittää, vaikka pakkanen on huidellut 20 asteen tienoilla. Huh huh, minä mietin. Mikä ajaa ihmisen tuollaiseen? 

Talviuinnilla on todettu olevan myönteisiä terveysvaikutuksia. Mutta kuka niitä miettii? En minä ainakaan, vaikka varmaan pitäisi. Kyllä se on se vedestä nousemisen jälkeinen euforia, joka tähän lajiin koukuttaa. Tunne vetää vertoja palkinnolle, joka upean maiseman muodossa odottaa tunturin laella rakkakivikossa kompuroinnin päätteeksi. Jostakin hyvin epämiellyttävästä tulee jotakin hyvin miellyttävää. 

Niin, ja talviuinnin sosiaalisuus. Vaikuttaa siltä, että uudet talviuintituttavani tuntevat toisensa vuosien ajalta. Tunnelma saunassa on lämmin ja yhteisöllinen. Kokemuksia jaetaan, uudet talviuintikokelaat otetaan lämpimästi vastaan ja saunassa raikaa nauru. Tässä yhteisössä ei ole merkitystä sillä, mikä kenenkin nimi on. Yhdessä saunotaan silti. 

Vaikka ehdin olla hyisessä vedessä yhteensä vain noin 20 sekuntia ja 8 metriä, kokemus on jättänyt jäljen. Minä tein sen! Uinnin jälkeinen euforia houkuttelee palaamaan hyisen veden äärelle. Vähintään yhtä paljon mielihyvää tuo ajatus siitä, että on ylittänyt itsensä. Suositan jokaiselle: niin talviuintia kuin itsensä haastamistakin.

Heli Rekiranta on Luonnon päivät -tiimin tapahtumakoordinaattori