Käytämme evästeitä (cookies) käyttäjäkokemuksen parantamiseksi ja käyttötilastojen keräämiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt evästeiden käytön.
Lue lisää

x

Minä poljen, sinä huilaat, niin kuin tanssi luontoretki käy

Arvokas luontohetki lapsen kanssa voi odottaa ihan kotioven kupeessa. Kunhan ensin vain pääsee siitä kotiovesta ulos.

Joku mönkii kasvoillani. On vielä hämärää. Paniikki iskee. Pitikö jo olla töissä?

Ei vaan nythän on viikonloppu, se kauan odotettu. Taaperon jalkapohja se vain leipoo poskea. Kalenteriin on merkitty tälle päivälle jälkeläisen luontosuhdeen lujittamista.

Mitäpä tuota enää uinumaan. Keitetään kahvia. Väsyttää. Mutta ei se mitään. Hieno päivä tästä on tulossa.

Taapero on virittänyt iPadista omatoimisesti Ryhmä Haun pyörimään ja makoilee sängyllä animaatiosarjan taikapiiriin liimaantuneena. Milloin se tuon oppi itse tekemään..?

Minua väsyttää vieläkin. Pitikin lukea John Muiria... no okei, katsoa YouTubesta änärin maalikoosteita pikkutunneille saakka.

Kuva: Jukka-Pekka Ronkainen

Lauantai luiskahtaa aamupäivän puolelle.Täydellisen luontoretken piti alkaa jo anivarhain, sen ensimmäisen ohjelmanumeron ollessa utupilvien läpi siilautuvissa auringonsäteissä paistattelu. Mutta totean tilanteen: taaperon kädessä on pädi ja minun kourassa kahvikuppi.

Tulee puolipäivä. Pitää laittaa ruokaa, vienpä roskat, pyykit pitäisi kyllä pyöräyttää, jos muutaman laskun maksaisi. Miten ihmeessä se kello jo kahta käy?

Ei. Nyt ryhdistäydytään. Tämä päivä ei hukkaannu neljän seinän sisällä. Vielä muutama tunti valoa jäljellä.

Puetaan tytölle haalarit ja rukkaset, minä kiskaisen lycrat jalkaan. Mutta vitkastelu alkaa vaatia veronsa: Yliväsynyt kaksivuotias protestoi ulos lähtemistä vuoroin huitoen kuin tuulimylly ja voimien ehtyessä heittäytyen passiivista vastarintaa harjoittavaksi hyytelöksi. Hiki valuu selkääni pitkin ja epätoivo lamauttaa kehoani kuin jonkin eksoottisen ötökän myrkky.

Mutta enää ei peräännytä, jupisen hammasta purren. Terästä selkärankaan! Minä olen lapseni luontosuhteesta huolehtiva isä enkä mikään lapanen!

Kannan ulvovan lapsosen pyörävaraston ovelle ja viritän karavaanimme valmiiksi. Kytken pyöräkärryn polkupyöräni perään ja sommittelen taaperon turvavöihin.

Polkaisen meidät liikkeelle. Rullaamme pääkaupungin katuja kohti metsäisempiä lähiöitä. Ja katso: Viisi minuuttia ja alle pari kilometriä myöhemmin parku lakkaa. Katsahdan taakseni. Rauha maassa ja kärryssä nukkuva lapsi.

Kuva: Jukka-Pekka Ronkainen

Nyt alkoi laatuaika. Kaarran radan varresta Vantaanjokea noudattelevalle soratielle ja navigoin kohti keskuspuistoa. Lapsen sisältävä kärry antaa rapeat 20 kiloa lisävastusta lihasteni iloksi.

Rullaamme metsän reunustamaa hiekkatietä. Rentoudun kuullessani hiekan rapinan renkaiden alla.

Väsynyt lapsi lepää kärryn suojissa ja minä saan ensiluokkaista fillaritreeniä. Tämän täydellisempää win-win -tilannetta on tuskin olemassa. Ilma on raikas ja sakeana heräilevän maan multaisaa tuoksua.

Parkkeeraan taukopaikalle. Hengitän keuhkoni täyteen kevättä ja nautin hetkestä. Viimein kärrystä kuuluu heräilyn ääniä. Otetaan hetken ajan tilannetta haltuun. Tytär räpyttelee vähän ihmeissään, maisema oli uneen vaipuessa kovin erilainen.

Sitten metsän houkutus vie voiton. Kävellään sisälle vihreyteen.

Taapero ottaa rohkean askeleen kohti kuusikon takana kohoavaa kukkulaa. Mutta vähän pelottaa. Jännittää, kun kuusten pitkät naavaisat oksat kurkottavat polun ylle kuin käsivarret.

Kyykitään hetki ja kerätään rohkeutta. Kokeillaan sitten käsi kädessä.

Kerätään vähän rohkeutta.

Jossain taustalla kohisee Hämeenlinnanväylä, mutta kun peltilehmät rynnistävät näköpiirin ulottumattomissa, ne harmittavat yllättävän vähän. 

Onhan minulla visioita vähän toisenlaisesta vaelluksesta. Tytär kantorinkassa, seisomme valtavan kurun reunalla ja haukomme henkeä samaa tahtia luonnon kauneuden äärellä. Siinä syttyisi sellainen seikkailunnälkä ja luontorakkaus, että kelpaisi isän sitten keinutuolissa lueskella jälkipolven lähettelemiä postikortteja Appalakeilta ja Andeilta.

Eihän tämä mikään Lappi ole. Mutta pian sisäinen eräjorma lakkaa rimpuilemasta. Oivallan, että kun lapsen kanssa toimintasäde on joitain metrejä kerrallaan, olisi erämaa yksinkertaisesti liioittelua.

Tämä kallionlämpäre on kaikki mitä nyt tarvitsemme.

Löytyy kelopuu, jossa voi istua kuin leikkipuiston jousihevosessa. Sitten saavumme suurelle kivelle. Sen edessä seisoo kaksi pienempää. Tyttö katselee kolmikkoa, taputtelee isoimman kiven punaisen levän koristamaa kylkeä ja tekee päätelmän.

"Tämä suuri on opettaja, pienemmät oppilaita. Niillä on oppitunti meneillään".

Maastonkohta ristitään koulukiveksi. Jätämme opetushetken rauhaan ja talsimme kallion lakea eteenpäin. Korvamme ovat herkistyneet metsässä raikuvalle lintujenlaululle.

“Linnut ovat varmaan pesissään. Siellä ne hallitsevat munia, kunnes munien kansi irtoaa ja sieltä tulee tipuja”, tyttö aprikoi niska kenossa ja katse latvoihin suunnattuna.

Patikoimme kymmenkunta metriä. Ihmistaimi kohtaa männynalun.

"Tämä on männyn lapsi", tyttö päättelee ja osoittaa kookkaampaa mäntykaksikkoa alarinteessä. "Nuo isommat ovat sen vanhemmat".

Kehotan koskettamaan männyn neulasia. Juu, ovat vähän teräviä, mutta varovasti kun koettaa niin ei takuulla satu.

Kun ollaan varmasti nähty kaikki tarpeellinen tällä pienellä metsäaukealla, tyttö kiipeää syliin ja ehdottaa kotimatkan aloittamista.

"Hei hei, männyt! Heippa kivet! Hyvää kasvamista, kanervat!”, hän hyvästelee uudet kaverinsa vilkutusten kera.

Onnistunut pikkuretki sinetöidään läheisessä ulkoilumajassa munkkikahveilla ja -mehulla. Kohtalaisesta liikuntasaldosta huolimatta päätämme, että sokeroidut munkkipossut jätetään kotona mainitsematta.

Polkaisemme kotiin. Tytär säestää matkantekoa laulamalla kärryssään hyvää syntymäpäivää -rallatusta.

Kotona taapero alkaa raportoida äidilleen jo kynnyksen yli munkkihetkestä. Sitten puretaan taskusta eteisen lattialle tuliaiset: havua, kaarnaa ja hiekkaa.

Viikon päästä perjantaina kotonamme pohditaan, mitä lauantaina voisi puuhata. Tytär tarjoaa ehdotuksensa.

“Isi, mennäänkö huomenna koulukivelle? Otetaan vaikka kaakaot mukaan!”